Uskon ja epäilyn rinnakkaiselo: mitä jos en aina tunne uskovani tarpeeksi?

Moni meistä tunnistaa sen hiljaisen ajatuksen: "Entä jos en usko tarpeeksi?" Ehkä rukous tuntuu ontolta, Raamatun sanat eivät kosketa, tai Jumala tuntuu kaukaiselta. Silloin voi hiipiä pelko, että oma uskoni ei riitä – että olen jollain tavalla huonompi kristitty kuin muut.

Mutta ehkä meidän pitäisi muuttaa koko kysymys. Usko ei ole tunne, jonka määrä vaihtelee kuin lämpömittari. Usko on suhde. Se ei aina tunnu voimakkaalta, mutta se voi olla syvä ja todellinen silloinkin, kun sydän on tyhjä.

Raamatussa on monta esimerkkiä ihmisistä, jotka epäilivät. Pietari pelästyi aaltoja ja vajosi veteen, Tuomas halusi nähdä todisteet, ja Job huusi Jumalalle kysymyksiä, joihin ei saanut vastauksia. Silti he eivät menettäneet Jumalan rakkautta – päinvastoin, Jumala kohtasi heidät juuri heidän epäilyjensä keskellä.

Jeesus ei koskaan torjunut epäilevää. Hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni." (Joh. 20:27) Jumala ei pelkää kysymyksiäsi. Hän ei tarvitse täydellistä varmuutta – vain avoimen sydämen.

Joskus usko on enemmän halua kuin varmuutta. Voi olla, että rukous kuuluu vain kuiskauksena: "Herra, auta minua uskomaan." Ja juuri siinä hetkessä usko on läsnä, vaikka se tuntuisi hauraalta.

Ehkä meidän ei pidä pelätä epäilyä. Se voi olla merkki siitä, että usko on elävää – että emme tyydy pinnallisiin vastauksiin, vaan etsimme Jumalaa rehellisesti.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kuinka vahvasti me pidämme kiinni Jumalasta, vaan kuinka vahvasti Hän pitää kiinni meistä. Ja Hänen otteensa ei hellitä, vaikka omamme väsyisi.