Uskon ja kärsimyksen rinnakkaiselo

Kärsimys koskettaa meitä kaikkia. Se ei katso asemaa, ikää, uskoa tai tahtoa. Se tulee, kun sen aika on – ja usein juuri silloin, kun vähiten odotamme. Usein kärsimys tulee hiljaa, hiipien, mutta toisinaan se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, jättäen jälkeensä pelkoa, tyhjyyttä ja kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.

Ja juuri siinä, kärsimyksen keskellä, moni löytää itsensä katsomasta ylöspäin. Tai alaspäin. Tai sisäänpäin – siihen paikkaan, jossa usko asuu. Uskon ja kärsimyksen rinnakkaiselo ei ole looginen eikä helppo. Se on jännite, joka voi tuntua ristiriitaiselta. Miksi uskoa Jumalaan, joka sallii kivun? Miksi rukoilla, kun tuntuu, ettei kukaan kuule?

Nämä kysymykset eivät tee uskostamme heikompaa – ne tekevät siitä todellisempaa.

Moni ajattelee, että usko suojaa meitä elämän kovuudelta. Että kun uskoo, kaikki menee hyvin. Mutta Raamattu ei lupaa helppoa elämää. Jeesus itse sanoi: "Maailmassa teillä on ahdistus. Mutta olkaa rohkeat: minä olen voittanut maailman." (Joh. 16:33) Tämä ei ole lupaus kärsimyksen poissaolosta, vaan läsnäolosta kärsimyksen keskellä.

Uskon ei tarvitse olla vahvaa ollakseen totta. Joskus usko on vain pieni toivon kipinä pimeyden keskellä. Joskus se on pelkkä huokaus, jonka me tuskin itse huomaamme – ja silti Jumala kuulee sen. Kärsimyksessä usko ei aina vastaa kysymyksiin, mutta se seisoo vierellä. Se ei selitä, vaan kantaa. Se ei pakota ohittamaan kipua, vaan kutsuu katsomaan sitä silmiin Jumalan kanssa.

Raamatussa Job menetti kaiken: omaisuutensa, lapsensa, terveytensä. Hän huusi tuskaansa Jumalan edessä, kysyi, syytti, epäili. Ja silti, kaiken sen jälkeen, hän sanoi: "Vaikka hän surmaisi minut, minä luotan häneen." (Job 13:15) Se on uskon ydin. Ei hallinta. Ei varmuus. Vaan luottamus – juuri silloin, kun kaikki näyttää olevan vastoin sitä.

Kärsimys voi rikkoa meitä, mutta se voi myös avata uudenlaisen näkymän. Se voi puhdistaa uskoa kaikesta turhasta. Kun kaikki muu otetaan pois, jää jäljelle se, mikä on kestävää. Joskus se on vain hiljainen tietoisuus siitä, ettei ole yksin. Että vaikka elämä murtaa, se ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

"Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska vai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka? [...] Olen varma siitä, ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."

(Room. 8:35, 38–39)

Rukous kärsimyksen keskelle

Jumala,
sinä näet kivun, jota kannan,
sanat, joita en osaa sanoa,
ja kysymykset, joihin ei ole vastauksia.
Ole kanssani tässä pimeydessä.
Älä päästä otettasi, vaikka minä päästän.
Pidä kiinni, kun en itse jaksa.
Anna minulle uskoa, joka ei tarvitse selityksiä,
toivoa, joka ei katoa kyyneliin,
ja rauhaa, joka kulkee rinnallani,
vaikka kaikki muu horjuu.
Aamen.

Kirjoittanut: Eemeli Falk